“Kuvan lapset eivät liity tähän juttuun”

(Kuvan lapset eivät liity tähän juttuun © Kari Kuukka 2010)

Kirjoitin pari viikkoa sitten jutun “Koulu­kiusaa­mista vai kolonia­lismia?” Suomeksi, sillä halusin, että sen lukee maassamme mahdol­li­simman moni. Koen aiheen erittäin tärkeäksi.

Ja noin 40 000 lukijaa sen löysikin. Se poiki suuren määrän hyvää keskus­telua ja kommentteja (joista suuri kiitos), aiheutti ilmei­sesti koko joukon lehtien peruu­tuksia protes­tiksi SMF:n toiminnsta, eräs suivaan­tunut lukija perusti jopa FaceBook-ryhmän asian edistä­mi­seksi. Hyvä näin.

Aloitin jutun esimer­keillä siitä, mitä Sanoma Magazines Finlandin tarjoama “sopimus” eli “me otamme kaikki oikeudet, emme maksa niistä mitään, sinä saat pitää oikeu­del­lisen vastuun — ja me emme neuvottele” tarkoitaa tekijöille. Viittaan tässä vain edelliseen kirjoi­tukseeni enkä toista asiaa tässä sen enempää.

Mutta: huomaan olleeni itsekäs. Kirjoitin siitä mitä se tarkoitaa tekijöille — sen seuraukset kuvattaville/haastateltaville jäivät valitet­tavan vähälle huomiolle. Joten lyhyesti siitä.

Ymmärrät, että kuvasi voi päätyä kondomimainokseen?

Jos sinua kuvaa sopimuksen allekir­joit­tanut kuvaaja: ymmärrät, että kuvasi voi päätyä kondo­mi­mai­nokseen? Kuvaajan pitäisi kysyä sinulta lupa siihen, että sallit kuvasi rajat­toman käytön maail­malla missä tahansa yhtey­dessä: journa­lis­ti­sessa yhtey­dessä ja mainok­sissa, osana mitä tahansa kokonai­suutta tai koostetta.

Annatko todella luvan siihen — jos kuvaaja muistaa sen nyt kysyä ja pistää sinut allekir­joit­tamaan tällaisen monisi­vuisen luovutuspaperin?

Jos kuvaaja EI muista — tai hänellä ei ole mahdol­li­suutta siihen — ja kuvaa käytetään mielestäsi väärin, voit toki haastaa KUVAAJAN oikeuteen. Kustantaja on itsensä suojannut em. “sopimuk­sella”.

Esimerkki on luonnol­li­sesti yksin­ker­tainen, mutta todel­lisuus on juuri näin raadol­linen. Kreik­ka­lainen maalaismies, jota kuvattiin pieneen lehti­juttuun ja päätyi turkki­laisen jugurt­ti­purkin etikettiin Ruotsissa on usein sitee­rattu esimerkki.

Sen sijaan, että yrittäisin itse löytää oikeita sanoja tässä tilan­teessa, lainaan (luvalla) erään lukijan hienoa tekstiä edellisen kirjoi­tukseni kommen­teista, hän tiivistää mielestäni tämän erittäin hyvin:

“Aikakaus­lehdille ja koko journa­lismille on tyypil­listä käsitellä suuria aiheita ja ilmiöitä yksilön kautta, elävän esimerkin näkökul­masta. Tällä viikolla aihe voi olla aids-lääki­tyksen kehit­tyminen, ensi viikolla avioeron jälkeiset talous­vai­keudet, vakava ylipaino tai lapsen itsemurha.

Koko tuo ihmis­läh­töisen journa­lismin pohjana ovat ihmiset, jotka päästävät kuvaajan ja toimit­tajan kotiinsa ja elämäänsä ilman rahal­lista korvausta, antavat kuvata lapsiaan, kertovat sairauk­sistaan ja itkevät valoku­vaajan läsnä­ollessa. Oma kokemukseni on, että yleisin syy esimer­kiksi tarjou­tu­miselle ja elämänsä avaami­selle on mahdol­lisuus auttaa muita samassa tilan­teessa olevia ja tarjota erään­laista julkista vertaistukea. 

Virke –“tällaisen jutun olisin itse halunnut lukea, kun jouduin tähän tilan­teeseen” on varmasti monelle aikakaus­leh­ti­ku­vaajalle todella tuttu.

Kaikki kehitys kohti oletusta, että jutut ja kuvat ovat vapaasti käytet­tävissä kaikissa yhteyk­sissä (myös ilman alkupe­räistä asiayh­teyttä) ilman kuvat­tavan ja kuvaajan suostu­musta, on eetti­sesti todella arveluttavaa.” 

Kun päästät kuvaajan kotiisi — ja aihe on jotain ylläku­vatun kaltaista — haluatko todella, että siitä synty­nyttä materi­aalia voidaan käyttää vapaasti ihan missä vaan: lehdissä, netissä, mainoksissa…?

Ehkä olen vanhan­ai­kainen, mutta minusta tuossa on pieni ongelma.

Toinen esimerkkini tulee hyvin läheltä: en myöskään halua, että esimer­kiksi tämän sivun alussa oleva kuva esiintyy… sanotaan vaikka Hollan­nissa julkais­ta­vassa pedofii­li­ket­justa kerto­vassa jutussa. Ja siinä ei auta pätkääkään, että kuvan alla lukee “kuvan lapset eivät liity tapaukseen”.

Tässä tilan­teessa minua kukaan tuskin haastaisi oikeuteen — sillä kyse on omista lapsistani — mutta vanhempana koen tämän hyvin ahdis­tavana mahdol­li­suutena. Ja ei, esimerkki ei ole kaukaa haettu: molemmat kuvan lapset ovat olleet lukemat­to­missa lehti­ju­tuissa kuvituksena. Heidän kuvansa löytyvät useiden lehtien arkis­toista. Merkin­nällä: KERTAJULKAISUOIKEUS.

Selvyyden vuoksi: kun isä on valoku­vaaja ja äiti toimittaja, niin tätä voisi lasten kannalta kutsua vaikka pakol­li­seksi pahaksi. Mutta näitä kuvia ei todel­lakaan käytetä yhtään missään muualla kuin mihin ne on kuvattu. Ei ilman minun lupaani.

Puhuin yllä omista lapsistani — minulle tärkeim­mästä asiasta maail­massa — olkoon tämä aasin­siltana seuraavaan.

Koulukirjat ja historiankirjat

SMF on paitsi lehtien julkaisija ja mainos­toi­misto, niin myös kirjan­kus­tantaja. Jos he nyt tällai­sella sopimuk­sella haalivat arkis­toi­hinsa suurimman osan maassamme kuvat­ta­vasta journa­lis­ti­sesta kuvasta: kuka päättää, miltä näyttävät historian kirjat ja lastemme koulu­kirjat parin vuoden päästä? Tällai­sella “super kustan­ta­jalla” on mahdol­lisuus sanella mitä kuvia tulee ja ennen­kaikkea, MITÄ EI TULE oppikir­joihin. Tekijät itse eivät voi materi­aalia myydä kenel­lekkään toiselle kustan­ta­jalle eivätkä käyttäää missään kaupal­li­sessa yhtey­dessä, sillä sopimus kieltää sen. Sanomilla on satojen tuhansien kuvien arkisto ilmai­seksi käytössään — ja sieltä voidaan valita itseä miellyttävä sisältö.

Jälleen, olen ehkä vanhan­ai­kainen, mutta minusta tässä on pieni epäkohta. Että yksi kustantaja — joka toimii puhtaasti kaupal­lisin periaattein — voi määrätä minkä­lainen sisältö ja historia meidän kirjoi­himme (jotka siis kymmenen vuoden sisällä ovat paljolti jotain muuta kuin paperia ja luonteeltaan hyvin visuaa­lisia) tallennetaan.

Tai vaikka niitä kustan­tajia olisi muuta­makin. Demokratian kannalta lienee itsestään selvää, että ei pelkästään valta vaan myös histo­rian­kir­joitus täytyy olla hajau­tettu, jotta se olisi rikas ja mahdol­li­simman objektiivinen.

Immateriaaliarvo

Yksi sana, joka toistuu käytä­vässä keskus­te­lussa on immate­ri­aa­lisuus: immma­te­ri­aa­lioikeus ja immate­ri­aa­liarvo. En rupea niitä sen enempää kääntämään ja vääntämään, mutta haluan kiinnittää huomiota yhteen seikkaan: immate­ri­aa­liarvo on aivan todel­linen arvo.

Kokoelma kuvia, sanotaan vaikka 50 000 kuvaa vuodessa(joka on minun noin vuosi­tuo­tantoni tällä hetkellä) on yksi kovalevy työpöydän nurkalla. Siltä levyltä ehkä myyn vuoden mittaan muutaman ruudun kirjoihin ja erilaisiin muihin tarkoi­tuksiin. Saan muutaman euron, mutta tällä levyllä on niin sanotusti immate­ri­aa­liarvo — tai parem­minkin: sen levyn sisäl­löllä on immateriaaliarvo.

Kun SMF haalii yksinoi­keu­della itselleen sanotaan 500 kuvaajan työn ja heidän “vuotuiset kovale­vynsä” yksinoi­keu­della, tämä immate­ri­aa­liarvo muuttuukin todel­li­seksi. Tämän kokoinen kuva-arkisto esim. kymmenen vuoden aikana kerättynä on erittäin arvokas ja suuren yhtiön kyseessä ollessa: se voidaan liittää yhtiön taseeseen ja se nostaa yhtiön osakkeiden arvoa.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että yhtiön arvo kasvaa. Hyvä niin. Mutta jotenkin koen epäoi­keu­den­mu­kai­seksi sen, että tekijät eivät saa tästä kasvusta senttiäkään.

Maan tapa

Yksi teema, josta olen useaan otteeseen esittänyt huoles­tu­miseni on nyt esitetyn “sopimus­mallin” pesiy­ty­mi­sestä maan tavaksi, jopa lainsää­däntöön saakka. Jos SMF saa tässä tahtonsa lävitse, jokainen pienenmpi kustantaja ja kyläkauppa seuraa perässä.

Surul­linen esimerkki — tai parem­minkin täydel­lisen korni sellainen — meillä jo on: Suomen Yrittäjät (siis putiikki, jonka pitäisi ajaa yrittäjien etua) lähestyi avusta­jiaan (jotka tekevät heidän lehteään) saman­lai­sella sopimuk­sella taannoin. Se oli suoraan kopioitu suuren media­talon vastaa­vasta paperista, ja sisälsi mm. TAKAUTUVASTI oikeuden KAIKKEEN kuvaajan tekemään materi­aaliin. Heiltä asiaa tiedus­tel­taessa kävi ilmi, että eivät olleet ilmei­sesti edes lukeneet ko. paperia lävitse ennen lähet­tivät sen avustajilleen.

Ei voi kuin ihailla tuota “ammat­ti­taitoa” mikä näissä putii­keissa vallitsee.…

Ja kyseessä siis: Suomen Yrittäjät. Pieny­rit­täjän asialla.

Vähän hiljai­seksi vetää.

Tulehtunut tilanne

Alallamme vallitsee käsit­tä­mät­tömän tuleh­tunut tilanne. SMF haluaa itselleen kaiken — neuvot­te­le­matta ja vain siksi, että se täysin hallit­sevaa markkina-asemaa hyväksi käyttäen voi näin tehdä. Graafi­sella alalla lakkoilu on kielletty (myös tukilakot), koska vallitsee ns. absoluut­tinen työrauha ja yksiny­rit­täjien järjes­täy­ty­minen on kielletty (kartel­li­syyte).

Miten tilanne ratkeaa, aika näyttää. Henki­lö­koh­tai­sesti uskon, että muutoksen pitää tulla journa­listien omista riveistä.

Sanoin journa­listien riveistä. Ei, ei freelance­reiden, vaan JOURNALISTIEN omista riveistä. Ymmärrys siitä, minkä­laista vääryyttä tässä ollaan koko meidän yhteis­kun­ta­jär­jes­tel­mälle tekemässä täytyy elää ammat­ti­jour­na­listien mielessä. Vai ovatko kaikki vain niin väsyneitä ja alistu­neita — ja tässä pelon ja ahdis­tuksen ilmapii­rissä kiihkeästi vain odottavat OMAA eläkettään, eivät vain enää jaksa ja viitsi…?

En halua edes ajatella tätä vaihtoehtoa: se on liian pelottava tulevaisuudenkuva.

Tiettyä toivoa luo tänään SMF toimi­tus­osaston kirjelmä yhtiönsä johdolle, jossa he kohte­li­aasti käytän­nössä antavat johdolle epäluot­ta­mus­lauseensa oman yhtiönsä toimista.

Mielen­kiin­toinen on viimeinen lause:

“Osasto myös toivoisi tietoja siitä, millaiset talou­del­liset tai muut perus­telut tämän freelancer-sopimuksen taustalla ovat.”

Luulisin, että sitä toivoi­sivat myös kaikki tekijät ja lukijat myös. Mielestäni he myös ansait­si­sivat ne.

Nopea pika-analyysi tämän absurdin, mutta pelot­tavan todel­lisen farssin pohjim­mai­sista syistä on kuitenkin selkeä: arroganssi, typeryys, näköalat­tomuus ja ennen­kaikkea pohjaton ahneus.