Eeppinen Uutispäivä

Tänään vietetään Journa­lismin päivää Helsin­gissä. Ja syytä kyllä on, sillä eilisen “uutisanti” oli kyllä niin villiä, että perässä oli vaikea pysyä.

Päivän huippukohdat

Joku venäläinen eurovii­suissa laulanut babushka oli löytänyt isänsä haudan. Herran, joka kuoli Nazisin taiste­lussa (76-vuotiaana) ja jolle tiedettiin pysty­tetyn joukkohaudan…

Sofi Oksanen ei sitten saanutkaan Nobel-palkintoa (kuten koko maailma henkeään pidätellen odotti). Se meni jollekin kiina­lai­selle suuruu­delle Mo Yan, jonka nimi heti suomen­nettiin enemmän anglo-amerik­ka­laiseen kielen­käytöön sopivaksi “Yo Man”…

Ja norja­laiset eivät siis ymmärrä Jenni Haukion puvun päälle… Siitähän olisi voinut tehdä vielä raflaavan otsikon “suoma­laiset elävät puutteessa” kun ensin edellisen presi­dentin puoliso katselee vieressä olevan kruununprin­sessan rintoja (taisi olla vuosi sitten) ja nyt seuraava presi­dentti ei saa silmiään irti vaimonsa varustuksista…

Eräs kollega keräsi yllämai­nitut esimerkit samalle sivulle (klikkaa kuvaa suurentaaksesi).

Mielestäni on oikeu­tettua kysyä: Kuinka paljon näitä oksen­nuksia mahtuu yhteen päivään ennenkuin se kuuluisa “joku” nostaa haloon. Vai pitäisikö sanoa: nostaa kissan pöydälle. Sillä päivän kruunasi se surul­lisen kuuluisa mirri…

Kyynistä Klikkihuorausta

Kuvan­kä­sit­telyn kukkanen, todel­lista ammattitaitoa.

Jossain Posiolla joku kertoo, että “arvatkaas mitä tapahtui…” No, siitä paikal­lis­lehti saa hassun­hauskan jutun. Maan toiseksi suurin sanoma­lehti toteaa, että tästäpä meille myyvä juttu. Lööppiä pukkaa, kantta pukkaa… Haetaan jopa asian­tun­ti­ja­lausuntoja, että voikos kissa lentää joutse­nella. Tarrau­tuiko höyheniin vai raapiko lihaa? Kas kun eivät olleet keksineet alluusioita “märkään mirriin” ja vetäneet sitä otsikkoon… En olisi ollut hämmästynyt.

Mutta tarinan toden­pe­räisyys tai yhteis­kun­nal­linen relevanssi ei tässä ole se varsi­nainen kipukohta, vaan käytetty kuva.

Kuvaa ei siis ole, mutta nopeas­tihan ns. muka-toimit­ta­ja/­halpis-kuvan­kä­sit­telijä sellaisen väsää. Kuvasta ei kauheasti tolkkua saa ja se ei liity mitenkään tapaukseen. Ruoko­lahden leijonan tassulta näyttävä väriläiskä joutsenen edessä huutaa “SYVÄYS”, silmille hyppää­västä perspek­tii­vi/­sy­vä­te­rävyys-virheestä puhumattakaan.

Ja ei: ongelma ei ole, että se on tehty huonosti. Ongelma on paljon suurempi. Kuvaa ei ole otettu. Se ei liity tapah­tumaan mitenkään. Kuva on raken­nettu kahdesta kuvasta. Kuvista, jotka eivät liity tapah­tu­neeseen. Silti Ilta-Sanomat esittää sen “uutis­kuvana”, “uutiseen” muka liittyen. Pistetty vielä sivulle klikkaa kuva-linkin alle, jotta maksi­moidaan sivuilla vierailu. Kyynistä klikki­huo­rausta, eräs kollega osuvasti nimitti tätä.

Kuvaajan/kuvaajien ja käsit­te­lijän nimeä ei mainita. Ehkä heidän onnekseen, mutta journa­lis­tinen tapa edellyttää niin. (Klikkaa kuvaa suuren­taaksesi sen).

Puoli­toista vuotta sitten moitin Ilta-Sanomia siitä, että tekivät uutiset etukäteen — siis ennen sitä tapah­tumaa, josta “uutinen” kertoo. Vain siksi, että saisivat juttunsa julki kilpai­li­joi­tansa nopeammin.

Nyt siis nämä olemat­tomat uutiset saivat seurakseen olemat­tomat kuvat.

Olenko naivi, mutta mitä tällä on tekemistä journa­lismin kanssa? Mitä millään yllä maini­tuilla esimer­keillä on tekemistä journa­lismin kanssa? Lukijat kaikkoavat yhä nopeampaa tahtia — mistähän mahtaa johtua?

Jos lukijat poistuvat siksi, että eivät halua nähdä tällaista lehmän lantaa… Onko silloin oikea ratkaisu tuottaa vielä huonompaa ja haise­vampaa tavaraa? Minulle ei ihan ole auennut tämä ansaitalogiikka.

“Kaikkihan tietävät, että iltapäivälehdet ovat tuollaisia” ‑ilmiö

Aivan. En minä nyt Pulizer-tasoa Ilta-Sanomilta perään­kuu­lu­takaan. Mutta ilmiö on vaaral­linen: kun hyväk­symme, että jokin instanssi toimii väärin/huonosti/epäeettisesti, siitä tulee normi, itseään selittävä ilmiö, kehäpäätelmä.

Annan esimerkin: vuosia sitten jouduin työpaik­ka­kiusaa­misen kohteeksi. Yritin puhua aiheesta esimie­helleni. Vastaus: “kaikkihan tietää, että se on hullu”. Hänen esimie­helleen. Vastaus: “No se on sellainen persoo­nal­lisuus”. Päätoi­mittaja: “Me olemme kaikki erilaisia ja hän on vähän outo”.

Eli kaikki tiesivät, että kyseinen tyyppi oli psyko­paatti kusipää, mutta koska kaikki tiesivät sen, niin se riitti, ongelmaa ei ollut. Kokemuk­sesta voin sanoa, että ei helpot­tanut yhtään. Mutta: kaikki siis tiesivät, joten se siitä.

Sopimuksista

En malta olla muistut­ta­matta, että ko. lehti on palanen Sanomia ja Sanoma Newsia. Putiikkia, joka vaatii avusta­jiaan ja ihmisiä joita he kuvaut­tavat antamaan kuviinsa kaikki oikeudet käyttää niitä missä vaan, miten vaan… Joten seuraavan kerran kun myyt Sanomille kuvan tai annat itsesi kuvata Sanomien lehteen, mieti: voit päätyä joutse­nenkin selkään.

___________

Credits: ilmaisut “eeppinen uutis­päivä” ja “kyyninen klikki­huoraus” olen lainannut kolle­goilta, journa­lis­teilta, joita arvostan kovasti. En usko, että he tästä pahas­tuvat. Aloitus­kuvan tekijä on Sannukka Yliluoma ja hän ystäväl­li­sesti antoi luvan sen käyttöön tässä yhteydessä.