Mahdoton yhtälö
Silmiini osui tällainen uutinen eilen. Pohjolan Sanomat vähentää seitsemän toimittajaa, yhdeksän kaikkiaan saa lähteä lehden palveluksesta. Lehti siirtyy viisipäiväiseksi — eli ei ilmesty maanantaisin ja torstaisin — ja menee osittain maksumuurin taakse.
Matti Nikkilä, Posarin pääluottamusmies, toteaa tämän päivän Lapin Kansassa, että “aika lyöty olo on koko henkilöstöllä, kun kolmannes väestä irtisanotaan.”
Seitsemän toimittajaa lähtee ja kymmenen jää… ja kun nämä kymmenen ressukkaa sitten pistetään tekemään kaikkea mahdollista maatalousnäyttelyiden ja taidenäyttelyiden väliltä — suopotkupalloa ja kunnallispolitiikkaa unohtamatta — niin minkälaista jälkeä siitä syntyy?
Arvostan pienillä resursseilla toimivia monitaitureita — joukossa ihmisiä joihin olen vuosien varrrella tutustunut ja joita pidän kavereinakin — enkä todellakaan laske leikkiä heidän kustannuksellaan. Mutta hieman ihmettelen.
Kävin kouluttamassa siellä muutama vuosi sitten — minua oli pyydetty puhumaan videon ja multimedian teosta. Minulle kerrottiin, että heillä on nettipäivystys yhdestätoista varttia yli yhteentoista.
Ymmärsin luonnollisesti, että siis klo 11.00–23.15 eli aika hyvin alueelliselta lehdeltä mielestäni.
Ja luonnollisesti ymmärsin siis väärin: päivystys oli 11.00–11.15
Muistan vieläkin hämmästykseni: “Videota näillä resursseilla? Ei, ei,ei… täysin mahdoton yhtälö”.
Ja epätoivo kuului myös saamastani vastauksesta: “Mutta kun pomot vaativat…”
Nyt siis siirrytään maksumuurin taakse — joka sinänsä on oikea ja järkevä suunta. Mutta ketkä sitä sisältöä sinne tekevät? Nämä kymmenen monitaituria?
Mieleen tulee väistämättä, että tätä yhtälöä ei ole edes tarkoitettu toimivaksi.
Lypsävää lehmää ei kannata tappaa
Lainaus Posarin omasta uutisesta:
Tehtävillä muutoksella haetaan kannattavuuden parantamista. Negatiivinen levikkikehitys, laskusuhdanteen vaikutus mainosinvestointeihin sekä mainonnassa tapahtuva rakenteellinen murros ovat painaneet Pohjolan Sanomien liiketoiminnan tappiolliseksi.
Negatiivinen levikkikehitys otetaan annettuna ja sen sijaan, että katsottaisiin mihin se rakenteellinen muutos mainonnassa tulee suuntautumaan, keskityttään kannattavuuden parantamiseen. Suomeksi: lypsävästä lehmästä viimeiset maidot ulos omistajille ennen teuraaksi päätymistä.
Tunnetaan yleisesti myös nimellä sadonkorjuumalli.
Ketä kiinnostaa?
Näihinhän on totuttu. YT-hippaa leikitään joka talossa. Kukaan ei uskalla sanoa mitään, oma työpaikkahan saattaa siitä vaarantua. “Häntä koipien väliin ja hiljaa” — taitaa olla uusi toimittajan huoneentaulu.
Katsoin juuri ennakkonäytöksenä muutaman jakson ystäväni, dokumentaristi Petteri Saarion tekemään loistavaa sarjaa “Veden saartamat” joka tulee YLE:ltä nyt marraskuussa (suosittelen lämpimästi).
Petteri kirjoittaa sarjan sivuilla sen minkä yhdessä jaksoista hienosti kiteytti:
”Suomi on vauraampi kuin koskaan – ja monessa mielessä kookkaampi kuin koskaan. Kaupat, koulut, taajamat, tilipussit… kaikki ovat paisuneet paisumistaan. Silti – tai ehkä juuri siksi – meillä ei tunnu olevan varaa ylläpitää ihmisen kokoisia yksiköitä.”
Jos joku on tärkeää tällä alalla, niin se on laadukas paikallinen journalismi. Ihmisen kokoinen yksikkö. Ei BB-talon uusinnat tai vastaavat — maksumuurilla tai ilman.
Petteri on oikeassa siinä, että olemme vauraampia kuin koskaan. Milloin meidän arvomaailmamme alkoi kuitenkin sokeasti pyöriä vain kasvun ja rahan ympärillä? Ja miksi?
Ketä kiinnostaa mitä tapahtuu yhdelle pienelle alueelliselle lehdelle pohjoisesssa?
Meitä kaikkia pitäisi.
6 Replies to “Mahdoton yhtälö”
Niin. Nyt kun alkaa olla niin, että vain muutamilla paikallislehdillä on enää paikallinen, käsintehty sisältö, on kyseenalaista, säilyykö paikallislehtienkään kilpailukyky. Ellei käsin tehtyä, harkittua ja kiinnostavaksi rakennettua paikallista sisältöä ole, tilaaja voi yhtä hyvin hankkia jonkin ilmaisjakelulehden, niissähän on ihan samat kiertoartikkelit koko maakunnan tai koko maankin alueella.
Ja niissä lehdissä, missä sisältö vielä tehdään itse, tulee ennen pitkää raja vastaan, jos resursseista säästetään koko ajan. Enempää ylitöitä ei enää yksinkertaisesti voi tehdä, nopeammin ei enää voi pistäytyä tilaisuuksissa tai kirjoittaa asiajuttuja tai ottaa säällisiä valokuvia, joita joku jaksaa katsoakin. Ja kun joku sairastuu työmäärän ja stressin vuoksi, lomittajia ei saa palkata, joten lehden ilmestyminen vaarantuu. Jos taas koneita ja laitteita ei uusita, työprosessit alkavat takkuilla.
Hullunkurisinta on se, että mainostajien pakeneminen verkkoon ei näytä olevaan kovinkaan kannattava projekti mainostajan kannalta. Digilehtien verkkomainonta näyttää kovin tehottomalta. Painetussa lehdessä oleva mainos tulee luettua, digitaalisessa virrassa mainokset ohitetaan automaattisesti. Tekstimainonta toki toimii, kuten aina, ja googlehakuoptimointi toimii myös, mutta varsinaiset verkkomainokset näyttävät heikolta markkinointikanavalta.
Mihin Rea perustat väitteen: “Hullunkurisinta on se, että mainostajien pakeneminen verkkoon ei näytä olevaan kovinkaan kannattava projekti mainostajan kannalta. Digilehtien verkkomainonta näyttää kovin tehottomalta. Painetussa lehdessä oleva mainos tulee luettua, digitaalisessa virrassa mainokset ohitetaan automaattisesti.”
Digitaalisessa verkkomainonnassa jokainen klikki ja toimenpiteet pystytään kuitenkin laskemaan ja teho mittaamaan. Paperimainonnassa täytyy luottaa enemmän mutuun.
Naulan kantaan Sini. Eräs mainosmies nimeltä Ogilvy on todennut että puolet mainonnasta on turhaa, kun vaan tietäisi kumpi puoli.
Digitaalisessa maailmassa tuota ei tarvitse enää arvailla, kun mainonnan teho on helposti mitattavissa…
Niin, Sini, digimediassa pystytään mittaamaan klikkaukset ja ne ostot, jotka tehdään suoraan digimedian kautta, mikä on tietysti hupaisaa ja näyttää hyvältä raporteissa. Mutta montako mainosta edes havaitset siellä digimediassa? Monella ihmisellä mainoshavaintoja on siellä lähes nolla.
Moni mainos vaikuttaa toiston ja asenteiden muokkauksen kautta, mutta ellei mainosta katsella, ei se kovin tehoisasti vaikutakaan. Ja mitä pienempi ja hankalampi katseluväline, sitä vähemmän muuta kuin varsinainen sisältö edes mahtuu katseen alle.
Mainosmyynti ei ilmesestikään ole ollut kovinkaan juhlava ansaintamenetelmä digimaailmassa, mikä kaiketi johtuu siitä, ettei se ole yritysten kannalta osoittautunut mitenkään kovin tehokkaaksi markkinointitavaksi? Paperilehtikin on usein tehokkaampi mainoskanava. Ja varsinkin yrityksen omat verkkosivut, joiden hakukoneoptimointi on kunnolla harkittua, näyttää toimivan hyvin — kunhan joku sitten myös tuottaa sisältöä niille sivuille…
Kari, kiitos kauniista sanoistasi. Ja ennen kaikkea kiitos (taas kerran) osuvista ja oivaltavista huomioistasi.
Jos tällä(kään) alalla ei ymmärretä, että kaikista teknologisista innovaatioista ja organisaatioiden himokkaista uudeelleenveistäjistä huolimatta ihminen ja hänen motivaationsa ja sitoutumisensa ovat tärkeimpiä tuotannontekijöitä, ollaan Suomen kaltaisessa maassa todella kusessa.
Motivaation ylläpitäminen taas edellyttää hengensivistystä, arvostusta, empatiaa ja kykyä katsoa kasvavan elintasovatsansa napaa kauemmas.
Mutta se näyttää olevan monelle mahdotonta.
Taas tulee mieleen vanha vertaus: luomulehmä lypsää päivässä teholehmää vähemmän, mutta elämänsä aikana enemmän.
Kun voittamisen kulttuuri puuttuu, päätökset ovat tällaisia. Tyydytään häviämään hitaasti kitkuttaen.
Olen nyt pari vuotta kuvannut “Suomi-kirjaani”. Kiertäminen alkaa puuduttaa, koska kaiken saman löytää 100 kilometrin säteellä mistä tahansa 50.000 asukkaan kaupungista kaikkialla Suomessa. Kuvaan ihmisten muokkaamaa ympäristöä. Kuvista 90%:lle voisi tyrkätä paikkakunnan nimen mistä päin Suomea tahansa eikä kukaan huomaisi mitään väärää.
Suomessa paikallisuus on huonossa jamassa eikä sitä näköjään haluta esiin tuodakaan. Kaikkialla on se sama ABC, BB-talo ja iltapäivälehden nettisivu. Ja sillä nettisivulla klikatuin uutinen on ulkomaalaisen teinivaimon humalatila paljastavassa asussa. “Ajalehditaan virran mukana”, toteaa Pohjolan Sanomat ja vaihtaa nimekseen pelkän Sanomat…