Mahdoton yhtälö

Silmiini osui tällainen uutinen eilen. Pohjolan Sanomat vähentää seitsemän toimit­tajaa, yhdeksän kaikkiaan saa lähteä lehden palve­luk­sesta. Lehti siirtyy viisi­päi­väi­seksi — eli ei ilmesty maanan­taisin ja torstaisin — ja menee osittain maksu­muurin taakse.

Matti Nikkilä, Posarin pääluot­ta­musmies, toteaa tämän päivän Lapin Kansassa, että “aika lyöty olo on koko henki­lös­töllä, kun kolmannes väestä irtisanotaan.”

Seitsemän toimit­tajaa lähtee ja kymmenen jää… ja kun nämä kymmenen ressukkaa sitten pistetään tekemään kaikkea mahdol­lista maata­lous­näyt­te­lyiden ja taide­näyt­te­lyiden väliltä — suopot­ku­palloa ja kunnal­lis­po­li­tiikkaa unohta­matta — niin minkä­laista jälkeä siitä syntyy?

Arvostan pienillä resurs­seilla toimivia monitai­tu­reita — joukossa ihmisiä joihin olen vuosien varrrella tutus­tunut ja joita pidän kaverei­nakin — enkä todel­lakaan laske leikkiä heidän kustan­nuk­sellaan. Mutta hieman ihmettelen.

Kävin koulut­ta­massa siellä muutama vuosi sitten — minua oli pyydetty puhumaan videon ja multi­median teosta. Minulle kerrottiin, että heillä on netti­päi­vystys yhdes­tä­toista varttia yli yhteentoista.

Ymmärsin luonnol­li­sesti, että siis klo 11.00–23.15 eli aika hyvin alueel­li­selta lehdeltä mielestäni.

Ja luonnol­li­sesti ymmärsin siis väärin: päivystys oli 11.00–11.15

Muistan vieläkin hämmäs­tykseni: “Videota näillä resurs­seilla? Ei, ei,ei… täysin mahdoton yhtälö”.

Ja epätoivo kuului myös saamastani vastauk­sesta: “Mutta kun pomot vaativat…”

Nyt siis siirrytään maksu­muurin taakse — joka sinänsä on oikea ja järkevä suunta. Mutta ketkä sitä sisältöä sinne tekevät? Nämä kymmenen monitaituria?

Mieleen tulee väistä­mättä, että tätä yhtälöä ei ole edes tarkoi­tettu toimivaksi.

Lypsävää lehmää ei kannata tappaa

Lainaus Posarin omasta uutisesta:

Tehtä­villä muutok­sella haetaan kannat­ta­vuuden paran­ta­mista. Negatii­vinen levik­ki­ke­hitys, laskusuh­danteen vaikutus maino­sin­ves­toin­teihin sekä mainon­nassa tapahtuva raken­teel­linen murros ovat painaneet Pohjolan Sanomien liike­toi­minnan tappiolliseksi.

Negatii­vinen levik­ki­ke­hitys otetaan annettuna ja sen sijaan, että katsot­taisiin mihin se raken­teel­linen muutos mainon­nassa tulee suuntau­tumaan, keski­tyttään kannat­ta­vuuden paran­ta­miseen. Suomeksi: lypsä­västä lehmästä viimeiset maidot ulos omista­jille ennen teuraaksi päätymistä.

Tunnetaan yleisesti myös nimellä sadonkorjuumalli.

Ketä kiinnostaa?

Näihinhän on totuttu. YT-hippaa leikitään joka talossa. Kukaan ei uskalla sanoa mitään, oma työpaik­kahan saattaa siitä vaarantua. “Häntä koipien väliin ja hiljaa” — taitaa olla uusi toimit­tajan huoneentaulu.

Katsoin juuri ennak­ko­näy­töksenä muutaman jakson ystäväni, dokumen­ta­risti Petteri Saarion tekemään loistavaa sarjaa “Veden saartamat” joka tulee YLE:ltä nyt marras­kuussa (suosit­telen lämpimästi).

Petteri kirjoittaa sarjan sivuilla sen minkä yhdessä jaksoista hienosti kiteytti:

”Suomi on vauraampi kuin koskaan – ja monessa mielessä kookkaampi kuin koskaan. Kaupat, koulut, taajamat, tilipussit… kaikki ovat paisuneet paisu­mistaan. Silti – tai ehkä juuri siksi – meillä ei tunnu olevan varaa ylläpitää ihmisen kokoisia yksiköitä.”

Jos joku on tärkeää tällä alalla, niin se on laadukas paikal­linen journa­lismi. Ihmisen kokoinen yksikkö. Ei BB-talon uusinnat tai vastaavat — maksu­muu­rilla tai ilman.

Petteri on oikeassa siinä, että olemme vauraampia kuin koskaan. Milloin meidän arvomaa­il­mamme alkoi kuitenkin sokeasti pyöriä vain kasvun ja rahan ympärillä? Ja miksi?

Ketä kiinnostaa mitä tapahtuu yhdelle pienelle alueel­li­selle lehdelle pohjoisesssa?

Meitä kaikkia pitäisi.